Olet San Fransiscon taidealueella SoMassa ja sinulla on muutama tunti aikaa kulttuurille. Lähistöllä on arkkitehtorisesti arvokkaassa rakennuksessa sijaitseva Contemporary Jewish Museum ($14), jonka viisi näyttelyä keskittyvät juutalaiseen historiaan, taiteeseen ja kulttuuriin. Juutalaismuseo ei ole kärsinyt monien muiden amerikkalaismuseoiden tavoin viimevuosina asiakaskadosta, suosituissa näyttelyissä saattaa käydä 50 000 kävijää ja tapahtumat, jossa holokaustista selviytyjät kertovat kokemuksistaan ovat pysyviä vetonauloja. Kävijämäärät ovat kuitenkin vain kymmenesosa kulman takana sijaitsevan uuden hittimuseon, Museum of Ice Creamin puolen miljoonan vuotuisesta kävijämäärästä. Jäätelömuseo kertoo pastellisella kotisivulla olevansa ”Larger than life immersive experience, enter a realm where anything is possible. From Unicorns to cookie carousels and swimming pool filled with rainbow springles, you can expect to be inspired to play, imagine and connect with those around you.” Nuori perustaja Maryellis Bunn on saanut blogeissa ja lehdissä runsaasti tilaa kertoa tarinaansa siitä kuinka lapsuudessaan meren äärellä unelmoi voivansa sukeltaa nonparelli mereen ja kuinka tärkeää on toteuttaa toiveitaan. Jäätelö tuo Maryellisin mukaan ihmiset yhteen ikään, rotuun ja sukupuoleen katsomatta, omistajalleen museo onkin onnen ja universaalin rakkauden sanansaattaja. Museum of Ice Cream on rakentanut koko sisältönsä museomaailmassakin trendikkäimmän ilmiön, elämyksellisyyden ympärille. Nuori perustaja taitaa myös toisen someajan museoille tärkeän taidon, tarinallistamisen. Tässä keskitytään erilaisiin tapoihin, joilla museot voivat tuoda sisältöään esille niiden kautta.
Kuvakaappaus Museum of Ice Creamin insta-sivuilta, 399 843 seuraajaa.
Kuvakaappaus The Contemporary Jewish Museumin sivuilta, 30307 seuraajaa.
Elämyksellisyys
Shampanjajoogaa, yöpymisiä museossa, minigolfia museon puistossa; tuntuu että varsinkin milleniaalien houkuttelussa museot ovat valmiita vaikka seisomaan päällään. Elämykset, varsinkin instagrammattavat sellaiset, myyvät. Kun aikoinaan Firenzen taideaarteiden yltäkylläisyys riitti synnyttämään taidetta rakastavissa turisteissa Stendahlin syndrooman, nyt tunnetaan myös päinvastainen Pariisin syndrooma. Pelkkä Mona Lisan ja Eiffel-tornin näkeminen ei riitä, kaivataan enemmän. Elämysten nälkään on useissa museoissa vastattu mm. osallistamisella, videoilla, virtuaalitodellisuudella ja ääniefekteillä. Pariisissa pieneen ja turvatoimien takana Mona Lisaan pettyneet turistit voivat esimerkiksi käydä kokemassa Van Goghin teokset virtuaalisesti. Elämysten ympärille on syntynyt kokonaan uusi, Ice Cream museoiden tapainen museolaji, jossa elämys on ydinajatus. Mutta entä perinteisemmät museot? Jos museo ei halua muuntua huvipuistoksi, mutta haluaa silti tukea taiteen kokemista, millaisia elämyksiä museo voi tarjota?
Yksi vaihtoehto on näyttelyn sisällön pohjalle suunniteltu elämyksellinen elementti joka soveltuu somemarkkinointiin. Hyvä esimerkki on Art Institute of Chicagon rakentama Van Gogh’s Bedrooms -näyttelyn markkinoimiseksi rakentama Van Goghin makuuhuone. Bedroom in Arles-maalauksen pohjalta rakennettua huonetta oli mahdollista vuokrata airbnb:n kautta. Ensimmäisen yön siellä nukkui (ja twiittasi & instagrammasi) museon sosiaalisen median johtaja Robby Sexton. Näyttely sai huoneen ansiosta somessa paljon näkyvyyttä ja siitä tuli Art Institute of Chicagon suosituin näyttely 15 vuoteen.
Varsinkin nykytaiteen puolelle aikaan sopiivat teokset, joissa elämyksellisyys on ikäänkuin sisäänrakennettuna, teokset jotka kutsuvat katsojat osaksi teosta. Kuuluisimpia on Kusaman Infinity huoneet, joista sosiaalisessa mediassa leviävät kuvat vain jatkavat teoksen teemaa. Hyvä esimerkki on myös Kiasmassa meneillään oleva Hrafnhildur Arnardóttirin Shoplifters -näyttely.
Myös näyttelytila voi tukea elämyksellisyyttä. Useissa taidemuseoissa on näkynyt esimerkiksi isoja tyynyjä, joiden päällä voi makoilla ja katsella teoksia kaikessa rauhassa. Itselleni mieleen on jäänyt taidenäyttely, jossa ennen näyttelytiloihin astumista piti luovuttaa laukku, kengät ja puhelin valvojalle. Näyttelytilassa oli hämärää ja siellä tuli olla hiljaa. Teoksiin keskittyminen ilman muita huomiota vieviä tekijöitä nousi mieleenpainuvaksi elämykseksi.
Museotiloissa järjestettävät tapahtumat ovat yksi tehokas keino tavoittaa uusia yleisöjä. Onnistuneimmilla tapahtumilla on yleensä jokin erityinen yhteys näyttelyyn tai museoon. Esimerkiksi Met:in Costume Institute järjestää jokavuotisen paparazzien kyllästämän Met Gaalan julkkiksille. Gaalan teema valitaan pukeutumisen historiasta. Kalifornian The Getty Villa on rakennettu kopioksi muinaisen Pompejin palatsista. Syysiltaisin Getty Villassa esitetään Kreikan antiikin draamoja. Fields museon Inside|Out tapahtumissa museovieraat näkevät livenä, miten arkeologit kaivavat fossiileja esiin. Sosiaalista mediaa varten on tapahtumille lanseerattu omat hashtagit, joiden avulla kävijät pääsevät jakamaan kokemustaan ja samalla mainostamaan tapahtumia.
Tarinallistaminen
Mona Lisa ei olisi Mona Lisa ilman mystistä tarinaa alkuperästään. Museot ovat aina kertoneet tarinoita, usein elävöittäneet isompaa tarinaa pienten tarinoiden kautta. Sosiaalisessa mediassa tarinat ovat mukana kaikessa viestinnässä ja menestyjiä ovat ne, joilla on parhaat tarinat.
Some on pienten tarinoiden alusta. Parhaat tarinat ovat ajankohtaisia ja yhdistävät tietoa ja viihteellisyyttä sopivissa suhteissa. Monet yritykset käyttävät somemarkkinoinnissaan tarinoita joita sisällöntuottajat rahaa vasten heille keksivät. Museoiden ollessa kyseessä tarinoita ei tarvitse keksiä, ne ovat valmiiksi olemassa. Ne tarvitsee vain löytää ja saattaa puhuttelevaan muotoon. BRC Imagination Artsin taiteellinen johtaja Matthew Solari määritteli Museum next luennollaan hyvän museotarinan pohjimmiltaan aina vastaavan kysymyksiin alkuperästä: mitä on ihminen, mistä tulemme, mihin menemme. Hyvä tarinan reseptiin kuuluu lisäksi henkilökohtaisuutta ja universaalisuutta sekä ajankohtaisuutta sekä ikiaikaisuutta.
Museokentältä löytyy poppoo nimeltä Museum Hack, joka on tehnyt museoiden tarinoiden löytämisestä ja niiden someaikaan sopivasta kertomisesta kannattavan bisneksen. Museum Hackin tunnuslause on ”Museums are f****ing awesome ”ja tätä he todistavat kertomalla mm. Nigerialaiskirjeiden edeltäjästä, vale-prinssi Poyaiseksesta tai siitä miksi sallimme jättiläistontun nimeltä joulupukki kiivetä savupiippuihimme kerran vuodessa. Museum Hackin tarinat alkavat usein nykyajasta, johon liitetyn historiallisen tarinan kautta päädytään ikiaikaiseen. Vaikka tarinoiden kerrontatapa on viihteellinen, ne sisältävät myös jotain lohdullista, tunteen siitä että emme ole yksin ongelmiemme kanssa.
Miksi sosiaalisessa median meemeissä näkyy Mona Lisan ohella paljon Frida Kahloa, Vincent Van Goghia ja Girl with the Pearl Earring – tyttöä? Miksi ei Claude Monetia, Mark Rothkoa tai Kuningatar Elisabeth ensimmäistä? Populaarikulttuuri, elokuvateollisuus etunenässä, tarttuu hanakammin tarinaan miehestä joka on leikannut korvansa irti, kuin miehestä joka elellyt rauhassa lumpeita maalaillen. Riipaisevat tarinat toimivat, samoin tarinat joilla on jokin yhtymäkohta nykyaikaan. Pitkään jatkuneen Frida-buumin aikana Fridan tarina on tullut tutuksi niin elämänkertana kuin elokuvanakin, maalausten ohella näyttelyitä on koottu myös Fridan vaatetyylistä ja jokaisesta itseään kunnioittavasta hipsterikaupasta löytyy Frida-korviksia ja sukkia. Edesmenneistä taiteilijoista nousussa näyttää olevan Vincent, jonka punapartaisen olemuksen saa helposti näyttämään trendikkäälle, haittaa ei ole myöskään At Eternity´s Gate -elokuvasta. Emmassa syksyllä avautuva Michael Jackson -teemainen näyttely saa varmasti runsaasti ristiriitaista huomiota sosiaalisessa mediassa Leaving Neverland -dokumentin johdosta. On mielenkiintoista nähdä millaisia tarinoita näyttelyyn liittyen Emma lähtee avaamaan. Ristiriitaisuus ei välttämättä ole pahaksi: sosiaalisen median algoritmit eivät tunne moraalia ja usein negatiivinenkin somehuomio kääntyy positiiviseksi kassavirraksi.
Miten kertoa tarinaa vähemmän tunnetuista persoonista, meemeiksi taipumattomista teoksista ja historiasta joka on liian painavaa viihteeksi? Sosiaalisessa mediassa kaiken ei tarvitse olla suurta ja dramaattista, asioita voi lähestyä arkisesti, pienten sattumusten ja yksityiskohtien kautta. Sometaituri The Met Museum kertoo instatilillään tarinoita omista arjen sankareistaan työntekijöistään. The Met osaa myös hyödyntää Sosiaalisen median merkkipäivät .
Metin instatilin kuvakaappauksissa juhlistetaan kevään ensimmäistä päivää #firstdayofspring kertomalla tarina Margareta Havermanin kukkateoksen restauroinnista, #WomensHistoryMonth tapahtumaan osallistutaan kertomalla Genjin tarinan kirjoittajasta Murasaki Shikibusta. Metillä on sen työntekijöiden esiin nostamiseksi oma hashtag #HaveWeMetYet . Valittu työntekijä kertoo omasta työstään Instagram Stories puolella tarkemmin. Met käyttää instagramia ikäänkuin miniblogina. Tarinat voisivat olla myös johdantoja pidempään tarinaan, joka löytyisi esimerkiksi blogista.
Sosiaalisen median tekniset mahdollisuudet kuten videot, ja usean kuvan postaukset palvelevat hyvin tarinoita. MoMA kertoo viereisessä kahden slidekuvan julkaisussaan postikortista, joka oli Miro´n seinällä hänen maalatessaan teoksen Dutch Interior I. Kuvien rinnastuksessaa ja tarinassa on mielestäni käytetty nerokkaasti hyväksi Instagramin mahdollisuuksia. MoMA avaa useissa muissakin julkaisuissaan vangitsevasti mm. teostensa yksityiskohtia tai tekoprosessia, kannattaa seurata.
Mona Lisa tuskin ikinä paljastaa tarinaansa ja synnyttää näin aina uusia ja uusia arvauksia tarinakseen. Mona Lisa on hyvä esimerkki siitä että ilman traagiikkaa ja spektaakkeleitakin löytyy tarinoita. Mona Lisan käsien asennon symboliikasta on monta tutkimusta, teoksen kunnostamisesta raportteja ja varkauksista kirjoitettu useita kirjoja. Tarinan arvoisia ovat myös Mona Lisan saamat rakkauskirjeet sekä vandalisointiyritykset. Sosiaalinen media on erinomainen alusta pienille kertomuksille, joita jokainen museo on pullollaan.